Eilen iski voimakas päänsärkykohtaus, vaikka mulla ei varsinaisesti migreeniä pitäisi ollakaan. Huimasi, toinen puoli päästä tuntui kuin junan alle litistyneeltä ja silmät tuntuivat pullistuvan ulos päästä. Hän antoi minun levätä sängyllä ja huolehti minusta kaikin tavoin (+ pesi pyykit). Tänä aamuna Hän kielsi menemästä töihin, koska olin yhä huonovointinen ja tuli heti luentojen jälkeen kotiin kellimään mun kanssa. Tuli kamala olo, Hänhän on oikeasti ihana ja mulle hyvin rakas, miksi siis valitan julkisesti? Miksi en kirjoita miten kivaa on hölmöillä yhdessä tai miten hyvältä ja oikealta yhdessäelo suurimman osan ajasta tuntuu? Miksi en julista, että upea mieheni tekee minut iloiseksi inhottavan työpäivän jälkeen pelkällä olemassaolollaan ja rutistaa lujasti, jos itken maailman(i - aina toisinaan vain omia asioitani) tilaa tai että ajattelemme samoja asioita samaan aikaan ja täydennämme toistemme lauseita?

 

Minä olen todella onnellinen, varmasti onnellisempi kuin vuosiin. Meidän ongelmat ovat niin pieniä, etteivät ne voi vaikuttaa tähän.

http://demi.fi/forum/lue/Poikaystavan_entinen_tyttoystava/489376

 

Jos demittäisin, olisin luultavasti kirjoittanut täsmälleen tuollaisen tekstin seurustelumme alussa. Mietin toisinaan, miksi en reagoinut vahvemmin hälytyskelloihin ja toisaalta miksi toisen vanhat sanomiset kaivavat minua yhä.

 

Olen käyttäytynyt luonteeni vastaisesti tavallaan jotenkin kostaakseni eli käytännössä puhunut vastaavasti paljon entisistä hoidoistani, joilla ei oikeastaan ole ollut aikoinaankaan paljon merkitystä. Olen halunnut saada Hänelle yhtä pahan olon kuin minulla on ollut. Tästä on puhuttu - ja tullaan varmasti puhumaan jatkossakin. Meidän suhde tulee menemään pipariksi, vaikka tässä on paljon hyvää ja vaikka kaikki tyhmät nettitestit vakuuttaisivat meidän olevan upea pari ja ikuisesti yhdessä. Ehkä samankaltainen historia, musiikkimaku ja toisen ihaileminen ihmisenä ei voitakaan ongelmia.

 

En halua Hänen kanssaan suihkuun juuri tänään.

Mahtavaa, ylihuomenna pitäisi päästä junaan ja pohjoiseen. Huomenna mulla vaan on ihan pirusti tekemistä -iltavuoron lisäksikin siis. Kultaseni tuli äsken häiritsemään kirjoitteluani ehdottamalla, että kerättäisiin lattialta pykkejä ja pestäisiin nyt pian. Vastasin vain, et siitä vain. Välillä on hankala ymmärtää, miksei aikuinen mies voi tehdä kotitaloustöitä oma-aloitteisesti. Se passivoi minutkin, koska "en mäkään, jos ei kukaan muukaan". Jatkuva kaaos ahdistaa, samoin se, ettei toista näytä haittaavan ollenkaan. Pyysin Sitä tiskaamaan sinä aikana kun olen töissä, varsinkin toivoin puhtaita kattiloita, et voisin laittaa ruokaa. Koko sen kuuden ja puolen tunnin aikana, kun olin kaupalla, Se oli tiskannut pari haarukkaa ja veistä, syönyt kaikki sipsit ja virittänyt kitaran "ihan vitun siistiin gospel-vireeseen". Niin, ja nukkunut ihan helvetin kauan. Menin yhdeksäksi kaupalle kuuntelemaan typerien asiakkaiden typeriä kysymyksiä ja kärsimään antibioottien aiheuttamasta päänsärystä ja mitä Se teki? Jäi nukkumaan tietysti. Olin lisäksi helvetin väsynyt, koska Se valvotti mua ensin olemalla makuuhuoneessa koneella tosi kauan ja sitten herättämällä mut seksivaatimuksilla (tulin, joten ei kai siinä). Kolmen tunnin yöunien jälkeen olisin toivonut enemmän ymmärrystä (jonka voisi osoittaa vaikka tiskaamalla).

 

Meidän yhteiselämä on tällä hetkellä aika ankeeta, suoraan sanottuna. Käyn töissä tai sairastan ja nukun, istutaan koneella ja syödään jotain pientä eikä edes puhuta paljon mitään. Illalla / päivällä / yöllä meillä on ihan kelvollinen rakasteluhetki, joka päättyy nukahtamiseen. Tämäkö on nyt sitä arkipäiväistymistä, josta kaikki pelottelevat?

 

Mutta on Se ihana. Ihan kuin söpö pieni kissanpentu.

Ei näin.

Mur, olen tosi sairas. Muhun iski ilmeisesti mahatauti, huono olo oli jo vapaapäivinä Lahdessa, lauantaina menin kiltisti töihin, mutta eilen oli huono olo ja ilmoitin jääväni pois. Lupasin levätä ja parannella itseäni, kuten teinkin, mutta tänään aamulla maha on ihan sekaisin (eikä siitä tämän tarkemmin). Ilmoitin kyllä, etten pääse koska olo on entisestään pahentunut, mutta jotenkin nolottaa ja ärsyttää olla poissa, varsinkin kun sain neuvoteltua joululoman niin hyvin. Toisaalta, pitäkööt laiskana, mä olen ihan oikeasti sairas nyt.

 

Voisin kyllä pistää meiliä sille vauvanvaatefirmalle ja kysellä millaisissa oloissa lampaita on pidetty ja mistä maasta villa tulee.

 

Juttelin eilen yhden kaverin kanssa siitä, miten oma olotila ei koskaan ole hyvä, vaan sitä aina haikailee jotain ihan muuta. Toisinaan kuitenkin tulee valaistumisen hetkiä, jolloin tajuaa kaiken olevan paremmin kuin hyvin. En nyt jaksa jauhaa enempää tästä vanhasta kliseestä, mutta mulla on nyt asiat ihan mallillaan (jos ei huomioida kamalaa vatsakipua).